Tiedote

Hei Blogiystävät!

Ajattelin pikaisesti kertoa että en toistaiseksi päivitä tätä blogia mutta pidän sen kuitenkin auki jos palaan jossain vaiheessa. Mun elämä on edelleen täällä Etelä-Suomessa ja jatkan tyytyväisenä ja onnellisena yksinelämistä tässä ihanassa kodissani johon muutin silloin viime Vappuna. Työkokeiluakin aloiteltiin tuossa viime syksynä mutta en sitten kyennytkään siihen. Kaksi ja puoli viikkoa jaksoin ja sitten olin taas sairaalakunnossa. Lisäksi löytyi lievä sydänvika ja siihen on nyt lääkitys. Bipo voi hyvin eikä kiristä :) Teille kaikille ihanille ihmisille joihin olen täällä törmännyt toivotan mahtavaa kesää ja toivon mukaan jossain vaiheessa taas tavataan!

Laulaa ja palaa!

Otsikko viittaa upeaan musiikkitapahtumaan joka otti paikkansa Diana-skenellä 11. päivän illalla. Siellä esiintyivät Prunella Vulgaris (hyvä Inkeri!) ja Ota minut!-stemmalauluyhtye. Edellisviikko oli kaikkinensa loistava niin upeiden tapahtumien kuin uusien ihmiskontaktien ansiosta. Tribadien yöt ja päivät-kulttuuriviikko keräsi paljon väkeä erinäisiin tapahtumiin, seminaareihin ja illanviettoihin. Itse osallistuin sekä vapaaehtoistyöläisenä että yleisönä lähes jokaiseen tapahtumaan. Tuntui siltä että heräsin eloon pitkän kylmän kauden jälkeen. Se että huomasi nauttivansa erilaisista asioista myös yksin herätti ajatuksia siitä että miksi ihmiset yhteen mennessään jumittuvat kotikoloihinsa eivätkä tee enää niitä asioita jotka tuottivat ennen mielihyvää. Miten molemmat onnistuisivat säästämään omat kiinnostuksen kohteensa sekä toisaalta löytäisivät uusia yhteisiä menoja. Varmaan moni tässä onnistuukin mutta viikon aikana tekemäni pienimuotoinen gallup kertoi karua kieltään. Ihmiset kertoivat jonkinlaisesta omien mielihyvää tuottavien asioiden supistumisesta, kapea-alaisuudesta, tylsistymisestä jos ei ihan kuihtumisesta. Miksi meille käy näin, sitä ei tiedetä.

Joku epäili syyksi sitä että kun on työ ja uusi puoliso ei paljon aikaa jää muuhun. Eikä alkuun ole kiinnostustakaan kun kuhertaminen on niin kivaa. Toiset jaksoivat tavata ystäviään tai kävivät joskus bileissä mutta suurin osa ”haastattelemistani” ihmisistä kertoi oman kulttuurielämänsä jähmettymisestä uuden parisuhteen aikana. Tämä on mielestäni harmillista ja valitettavaa. Myönnän kyllä rehellisesti etten minäkään ollut aina riittävän aktiivinen tai kiinnostunut Vaimoni harrastuksista. Istuin minä silti melkein jokaisen pelin katsomossa ja usein jopa harkoissakin. Kävimme yhdessä alkuun myös elokuvissa, konserteissa, bileissä ja ystäväpariskuntien luona kyläilemässä mutta jäivätkö ne sairauksien jalkoihin vai mitä tapahtui mutta loppujen lopuksi istuimme kotona ja harmittelimme rahojen vähäisyyttä. Facebookista olen huomannut että Vaimo on kunnostautunut uuden kumppaninsa kera uusien harrastusten pariin. Taideviikkoja ja sukuseurakokouksia ainakin riittää. Hyvä niin! Minäkin aion jatkaa uudelleen hyväksi todettua tapaa tavata muita ihmisiä ja mennä uusiin tapahtumiin. Maailma, täältä tullaan!

Lost and found

Saavuin tässä joku aika sitten puolenyön maissa kotiin. Kävelin ajatuksissani omalle pihalleni kunnes yhtäkkiä silmäkulmasta huomasin liikettä. En ehtinyt hengähtää saatikka perinaisellisesti kirkaista kun musta hahmo hyppäsi minua kohden. Äkillinen pelon humahdus valahti jalkoihini ja jähmetyin puolustusasentoon. Huomasin kuitenkin nopeasti hahmon hajusta ettei kyse ollut ihmisestä vaan isosta koirasta. Niin isosta että kaaduin sen painon alla. Koira ei ollut vihainen eikä yrittänyt muutenkaan käyttäytyä uhkaavasti vaan se oli lähinnä hämmentynyt. Se kiemurteli ja hypähteli ympäriinsä. Ajattelin ensin että se oli jonkun ohikulkevalla lenkkipolulla kävelleen koira koska en tunnistanut sitä tämän asuinalueen koiraksi. Olenhan tänä kesänä ulkoiluttanut useampaakin ja tutustunut samalla muihin koiranulkoiluttajiin.

Silittelin ja juttelin lempeästi koiralle ja samalla hieman huhuilin pimeään metsään jos koiransa kadottanut olisi siellä sitä etsimässä. Koira pomppi innokkaana ja haastoi minua mukaansa, seurasin sitä hetken mutta se menikin naapurin ovelle ja alkoi hyppiä sitä vasten. Silloin hoksasin katsoa jalkojen väliin ja totesin ex-uroskoiranomistajana että tämä nuorukainen onkin tullut riiuulle naapurin nartun luokse. Iineksellä oli kyllä juuri nyt juoksu mutta he olivat matkoilla koko porukka.

Koiranpoika oli kovin levoton, joi hätäisesti vettä ja alkoi taas pomppia ovea vasten. Ajattelin ettei se viihdy yötä luonani ja aloin soitella löytöeläinsuojiin mutta eihän sieltä kukaan yöllä vastannut. Soitin lopulta hätäkeskukseen koska poliisi ei kuulemma hoida enää löytöeläinasioita. Olin luullut että yksi poliisin tehtävistä on noukkia irtokoirat mutta sekin duuni on siirtynyt vapaaehtoisvoimin hoidettavaksi. Aiemmin yritin nettiä selaillessani etsiä numeroa mihin voi soittaa jos löytää koiran. Huomasin pian ettei yöllä saa mihinkään yhteyttä ellei ole oikea hätä. Mietin vain näin jälkeenpäin että kuinkahan koiruuden olisi talvella käynyt. Onneksi hälytyskeskuksessa oltiin ymmärtäväisiä ja pian puhelimeni soikin. Max pääsi omaan kotiinsa ja minä käperryin unisena vällyihini. Jälkeenpäin selvisi että Max oli juoksennellut koko päivän meidän pihoilla. Kukaan ei ollut tehnyt asialle mitään sen jälkeen kun oli selvinnyt että koira olisi itse pitänyt viedä sinne eläinhoitolaan. Jaahast…

Höh?

Mun sähköpostiin ei ole tullu vähään aikaan mitään ilmoitusta siitä että täällä on kommentoitu. Miksiköhän? Tarkistin sen että asetuksissa email-osoni on entisellään. Onko kellään tietoo että mitä ihmettä on käynyt ja/tai onkos muille tällaista sattunut?

I Want My Family Back

...laulaa, kertoen mun viimeaikaiset ajatukseni, Faithless biisissä Bring My Family Back levyllään Sunday 8PM. Olen kuunnellut innoissani levyjäni jotka ovat olleet lähes hautautuneina hyllykköönsä. Nyt kun en tuijota kumpaankaan ruutuun jää aikaa kuunnella sellaista musiikkia josta pidän sen sijaan että taustalla räikyisi Voice. Sieltä tulee enää niin harvoin mitään sellaista mistä todella pidän. Mulla on kyllä niin outo musiikkimaku että en osaa sitä edes kuvailla. Vailla logiikkaa kuten muukin elämäni. En edes muista miten törmäsin aikoinaan tähän levyyn mutta olin heti myyty. Hyllystä löytyy myös saman bändin Outrospective jolla vierailee Rollo Armstrongin sisko Dido. Hän taas ihastutti mut jo aikoinaan Roswellia seuratessani laulaessaan sen tunnarin Here with me. Se taas löytyy Didon levyltä No angel.

Tarkoitus ei ollut kuitenkaan tässä pohdiskella mun musiikkimakua vaan kertoa siitä että yllättäen lisääntynyt aika on ajanut pään/sydämen uumenista eron tuottamat tunteet taas pintaan. Vaimon kanssa on vaihdettu parikin sähköpostia eräästä aiheesta joka on aiheuttanut mielipahaa ja ahdistusta. En oikein tiedä ketä uskoisi kun eri lähteistä tulee niin ristiriitaista neuvoa siitä että kannattaako vaiko ei olla tekemisissä. Itsehän en tietenkään halua välejä poikki panna koska mullehan hää on vielä se Kaikkein Tärkein ja Rakkain Ihminen. Tietenkään välimme eivät ole eivätkä tule enää entiselleen, minusta täysin riippumattomista syistä, mutta haluan silti säilyttää hänet osana elämääni. Vaikka vain ystävänä jos en muuta saa. Joku tuttu sanoi että miksi mä tyydyn rippeisiin mutta enpä tiedä onko se sitä. Luulen että tässä on kysymys luopumisprosessista olimmehan me, hyvänen aika sentään, yhdessä ne seitsemän maagista vuotta. En kuitenkaan tunnustaudu läheisriippuvaiseksi sillä sitä se ei ole.

Vaimo on saanut mun taholta olla rauhassa sekä saanut mahdollisuuden tehdä pesää uuden kumppaninsa kanssa. Ei minulla ole mitään intressiä mennä sohlaamaan siihen. Tämä mahdollistaa myös sen että välimme voivat säilyä erosta huolimatta mikäli molemmille se sopii. Minullehan se sopii ja kuulemma sopii myös uudelle naisystävälle. Sitä minä hiukan ihmettelen mutta kaipa se Riina tuntee mut ja tietää että kunnioitan ihmisten valintoja enkä ole minkäänlainen uhka heidän yhteiselolleen.

No nyt mä tietenkin hukkasin koko postauksen juonen, en mä muista mistä mun pitikään kertoa. Mutta luultavasti se löytää tiensä myöhemminkin näppikselle mikäli se osoittautuu silloin vielä tärkeäksi. Kaikille yökukkujille toivotan nyt muikeaa loppuyötä ja aamunvirkuille hyvää varhaisaamua!

Pyöräilyä

Mediapaasto etenee toivotusti ja olen päättänyt kiristää sitä vielä entisestäänkin kun luopuminen ei olekaan tuntunut niin pahalta kuin ensin ajattelin. Luulin että mulle tulee tekemisen puute enkä pystyisi pysymään poissa ruudun äärestä/koneelta. Eli jatkossa puolitan TV-ajan yhteen tuntiin ja nettiajan kahteen tuntiin vuorokaudessa. Viihteen väheneminen tuo toivottavasti jatkossa muutakin kuin kipeän takapuolen. No, ainakaan pehva ei puudu tuolissa istumisesta eikä sohvalla löhöämisestä vaan lisääntyneestä pyöräilystä. Tämän päivän lenkki oli varmaan liian pitkä. Luulin että viikon harjoittelu olisi totuttanut takapuolen satulaan, mulla kun on semmoinen leveä mummomalli, mutta kipeäksi se silti tuli. Naapurin pikkutyttö nauroi tänään kun kapusin jäykkänä alas ja lähdin vaappumaan sisälle. Käveleeköhän Aku Ankka näin?

Pyöräillessä voi ajatella kaikenlaista. Tunnustella mieltään painaako siellä jokin tai tarvitseeko joku asia syvempää pohtimista. Kun maisemat soljuvat ohitse rentoa vauhtia polkiessa, mieli lepää ja ajatusaallot huuhtelevat päätä. Ei ole kiire mihinkään eikä ole riippuvainen muista. Hymy nousee huulille kun omat voimat riittävät mäen päälle kapuamiseen eikä tarvitse nousta taluttamaan. Alamäessä porhaltaessa tulee kuolevaisuus vastaan kun miettii tuleeko seuraavassa risteyksessä toinen yhtä hurjapää suoraan pahki vai osaanko jarruttaa ajoissa. Täällä on kesän aikana monet pusikot kasvaneet niin läpitunkemattomiksi ettei pysty näkemään tuleeko jostain suunnasta toinen pyöräilijä, lastenvaunut tahi varomaton pikku kävelijä/pyöräilijä jolla ei ole mitään vaarantajua ajellessaan, saatikka liikennesääntöjen tuntemusta.

Takaisintulomatkallani edessäni ajoi nelihenkinen perhe. Lapsilla oli kypärät ja suojaviirit, aikuiset ajelivat keskellä tietä huolimattomasti päät paljaina. Yhtäkkiä he kääntyivät vasemmalle, täysin varoittamatta tahi katsomatta taakseen. Lapset kääntyivät aikuisten perässä. Toinen heistä kääntyi katsomaan minua kun tuhahdin aika kovaa yrittäessäni pysyä pystyssä. Jouduin jarruttamaan täysillä etten olisi törmännyt heihin. Teki mieli puida nyrkkiä ja sanoa vanhemmille pari rumaa sanaa. Mutta miksi en sanonut? Ajattelin ettei ole kohteliasta puuttua toisten tekemisiin. Mutta mitäs sitten kun nämä kullannuput ajavat koulutiellä samoin tavoin, ilman liikennesääntöjen tuntemusta? Kolareita, vähältä piti -tilanteita. Iltalehdissä isoja otsikoita siitä kun auto ajoi pikkupyöräilijän kuoliaaksi. Ja taas syytetään autoilijoita tahi puuttuvia liikennevaloja. Sen sijaan vanhemmat omalla esimerkillään voisivat opettaa lapset ajamaan turvallisesti. Se on ihan yhtä helppoa kuin opettaa lapsoset ajamaan piittaamattomasti ja varomattomasti. Ugh, Täti on puhunut!

Hukassa

Olen hieman hukassa tällä hetkellä. Olin valmistautunut siihen että nyt syksyllä alkaisi opiskelut. Kun en sitten päässytkään sinne minne halusin en oikein tiedä mitä voisin tehdä sen tilalta. Se työkuntoutusvalmennuskaan ei ole vielä tuottanut mitään tulosta. Kukaan ei vastaa puhelimeen joten ei ole minusta kiinni jos mitään ei tapahdu. Olen hieman turhautunut koska en kuitenkaan voi noin vain tästä sännätä takaisin töihinkään. Tai voisin mä mutta ei kukaan ota töihin tämmöistä mielenterveyskuntoutujaa jolla on tosi risainen työhistoria eikä mitään sen kummaisempia opintoja takana. Ja hankala selittää näitä viimeisiä viittä vuottakaan miksi en ole ollut töissä.

Tämä blogielämäkin takkuaa, en ole jaksanut jostain syystä täälläkään käydä, mikä lie alavire päällä. Asetin itselleni osittaisen mediapaastonkin, sen ohjelman innoittamana, joten enpä täällä netissäkään heilu niin paljoa kuin aiemmin. Oma rajoitukseni on: TV:tä max 2h/vrk, nettiä max 4h/vrk. Puhelinta en muutenkaan käytä edes päivittäin saati että siihen jotain vähentämistä tartteisi laittaa. Tuon päätöksen seurauksena on elämänlaatuni parantunut toivotusti jo viidessä päivässä. Olen kitkenyt takapihalta rikkaruohot, leikannut omat sekä kahden naapurin pensasaidat, käynyt pyöräilemässä kaikkina päivinä, lukenut jo yhden kirjan ja aloittanut toista kun viime vuosien saldo on ollut lähes nolla kirjaa. Tuntuu kummalliselta kun yhtäkkiä on aikaa roppakaupalla. Aiemmin tehty TV:n katselun vähentäminen onnistui kyllä hyvin mutta Vaimon lähteminen ja yksinäiset yöt ajoivat minut takaisin ruudun ääreen. Netissäkin on tullut notkuttua ihan turhaan. Facebook on koukuttanut minut niin että saatan viettää siellä vaikka koko päivän, noin niin kuin kärjistetysti. Mutta nyt sille tuli loppu! Menneen viikon hyvät kokemukset antavat aihetta jatkoon ja ihmettelen jo nyt että MITÄ IHMETTÄ mä oon ajatellut aiemmin? Kuinka mä olen voinut käyttää lähes kaiken hereillä oloaikani viihteeseen? Tiedän kyllä sen että olen helposti addiktoituva persoona mutta että näin, huh huh... Aikoinaan Vaimokin totesi että mä järjestän elämäni TV-ohjelmien mukaan. Taisi olla oikeassa hän...